Vertaisuus syntyy jaetusta ymmärryksestä

Läheissijaisvanhemmuuteen liittyvät tunteet ovat harvoin yksinkertaisia. Tunteiden sanoittamiseen tarvitaan turvallinen tila, joka avaa tietä kokemukselle siitä, ettei sijaisvanhemman tarvitse selviytyä yksin, Paula Ilkka ja Anu Lehtosaari kirjoittavat.

Aikuinen pitelee toisen aikuisen kättä lohduttavasti.
Kuvituskuva: Adobe Stock.

”Et ole ainoa.” Se on lause, jota vaille moni läheissijaisvanhempi jää silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.

Läheissijaisvanhemmuus on voinut alkaa äkillisesti, kriisin keskellä, ilman aikaa harkita tai valmistautua. Toisaalta muutostarve on voinut kyteä pinnan alla jo vuosia, kunnes siitä on tullut välttämätön. Samalla hetkellä ollaan mummoja, tätejä, sisaruksia ja yhtäkkiä myös perhehoitajia ja järjestelmän osia.

Tunteet ovat ristiriitaisia, vastuu painaa ja sanat ovat usein hukassa. Juuri tällaisessa tilanteessa kokemus vertaisuudesta voi olla ratkaiseva.

Vertaisuus syntyy jaetusta ymmärryksestä: siitä, että joku toinen tietää, miltä kaksoisrooli tuntuu. Kun mentori on itse elänyt läheissijaisvanhemmuutta, yhteinen kokemus voi rakentaa luottamusta nopeasti. Se voi avata tilan puhua myös niistä ajatuksista ja tunteista, joita on vaikea sanoittaa viranomaisille: häpeästä, syyllisyydestä, uupumuksesta ja epävarmuudesta. Vertaisuus ei poista ongelmia, mutta se voi poistaa yksin jäämisen kokemuksen.

Kaikissa mentorointisuhteissa vertaisuus ei kuitenkaan tarkoita samanlaista elämäntilannetta. Vertaisuuden kokemus voi syntyä kuuntelevasta ja ei‑arvioivasta kohtaamisesta myös silloin, kun mentori ei ole itse läheissijaisvanhempi. Ratkaisevaa on se, että perhehoitajamentori on läsnä: kulkee rinnalla, antaa tilaa tarinalle ja tunnistaa tilanteen inhimillisen painon. Luottamus ja vertaisuuden kokemus rakentuvat tästä.

”Häpeä on läheissijaisvanhemmuudessa yleinen, mutta usein näkymätön tunne.”

Vaikka läheissijoituksen alkuvaiheet vaihtelevat, niille on yhteistä tunneside lapseen sekä hänen biologisiin vanhempiinsa. Läheissijaisvanhempi toimii usein suhteissa, joissa rakkaus, huoli, pettymys, lojaalius ja vastuu kietoutuvat yhteen tavalla, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää.

Vaikka päätös ryhtyä lapsen perhehoitajaksi tuntuisi oikealta, siihen voi liittyä epävarmuutta, surua tai jopa vastustusta. Tehtävää tunnustellessa voi vähitellen hahmottaa myös sen, että vanhemmuustehtävän ohella perhehoitajan tehtävä on julkinen hallintotehtävä. Samalla tulee näkyväksi, että läheisestä huolehtiminen, viranomaisprosesseihin liittyvä arviointi ja yhteistyö viranomaisten kanssa ovat erottamaton osa samaa kokonaisuutta.

Tunnetyö on läheismentoroinnin ytimessä. Läheissijaisvanhemmuuteen liittyvät tunteet ovat harvoin yksinkertaisia. Päällimmäisenä voi näkyä esimerkiksi viha tai turhautuminen, mutta niiden alta voi löytyä pelkoa, surua, pettymystä, huolta, syyllisyyttä ja häpeää.

Häpeä on läheissijaisvanhemmuudessa yleinen, mutta usein näkymätön tunne. Se voi liittyä lapsen tilanteeseen, omiin vanhemmuuden kokemuksiin tai suvun haasteisiin ja näkyä esimerkiksi pärjäämisen korostamisena, itsesyytöksinä tai vaikeutena pyytää apua. Mentoroinnissa tärkeintä on tarjota turvallinen tila tunteiden sanoittamiselle, sillä jaettuna häpeäkin usein menettää voimaansa.

Tunteiden tunnistaminen vaatii aikaa, luottamusta ja usein myös yhteistä pysähtymistä niiden äärelle. Kun tunteista voi puhua ja peilata niitä luottamuksellisessa suhteessa, niille voi löytyä ymmärrystä ja tilaa. Samalla voi alkaa vapautua niiden painosta. Tämän myötä syntyy kokemus, ettei tarvitse selviytyä yksin.

”Jo pelkkä lupa puhua väsymyksestä ja avun tarpeesta voi keventää taakkaa merkittävästi.”

Jaksaminen on yksi läheissijaisvanhemmuuden vaikeimmista mutta tärkeimmistä teemoista. Vastuu ei kohdistu ainoastaan lapseen, vaan moni kokee olevansa vastuussa tai jopa tilivelvollinen myös lapsen vanhemmille ja muille läheisille. Ajatus omasta väsymisestä voi tuntua vaaralliselta, koska sen pelätään tarkoittavan, ettei lapsi voi jäädä perheeseen.

Mentoroinnissa on tärkeää antaa tilaa näille ajatuksille ja muistuttaa, että uupumus ei ole epäonnistumista vaan usein seurausta pitkäkestoisesta kuormituksesta. Jo pelkkä lupa puhua väsymyksestä ja avun tarpeesta voi keventää taakkaa merkittävästi.

Monelle läheissijaisvanhemmalle mentorointi muodostuu myös mahdollisuudeksi jäsentää omaa elämäntarinaansa. Läheissijoituksessa kohtaavat lapsen, biologisten vanhempien, sijaisvanhemman ja usein koko suvun ja yhteisön tarinat. Tarinoita tarkastellessa voi syntyä oivallus siitä, että vaikka oma rooli on merkittävä, yhden ihmisen vastuulla ei ole ratkaista kaikkea.

Yhteisöstä voi löytyä myös voimaa.


Paula Ilkka, erityisasiantuntija, Pesäpuu ry

Anu Lehtosaari, lasten ja nuorten perhehoidon kehittämispäällikkö, Perhehoitoliitto ry

Blogin kirjoittamista ovat innoittaneet perhehoitajamentoreiden kokemukset ja keskustelut, joita kirjoittajat ovat käyneet heidän kanssaan osana Perhehoitoliiton ja Pesäpuun yhteistä kehittämistyötä.


Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *