Sijaisperheessä kasvoin rohkeaksi nuoreksi naiseksi
Vaikeimmistakin lähtökohdista olevat lapset ansaitsevat turvallisen, rakastavan kodin, jossa voi elää tasapainoista elämää, lähihoitaja Maria Helminen kirjoittaa.
Lastenkotikierteeni alkoi 1-vuotiaana. Lapsena olon sijaan jouduin kasvamaan aikuisen rooliin huolehtiessani äidistäni, jolla oli päihdeongelma. Minulla oli paljon edestakaisia kiireellisiä sijoituksia, kunnes 6-vuotiaana muutin sijaisperheeseen. Silloin tuntui ensimmäistä kertaa, että minusta pidettiin huolta.
Takerruin sijaisperheeseen äkkiä, sillä pelkäsin, että minut haetaan pois. Sijaisperhe opetti minut takaisin lapsen elämään, ja irrotin otteeni aikuisista huolehtimisesta ja arjen ylläpitämisestä. Vihdoin sain olla lapsi.
Pidin sijaisperhettä omanani alusta saakka ja kutsuin sijaisvanhempia heti äidiksi ja isäksi. Yhteys biologiseen äitiin säilyi vain hänen puoleltaan. Itse keskityin sijaisperheeseen, koska olin vihdoin onnellinen. Puhelut ja valvotut tapaamiset sekoittivat uutta opittua arkeani, enkä olisi halunnut tapaamisia. Minusta tuntui silloin, ettei sosiaalitoimi huomioinut mielipidettäni.
Sijaiskodissa säännöistä oli huolehtivaisen selkeät rajat. Vasta aikuisiällä ymmärsin, että ne olivat kaikki minun parhaakseni. Arvostan kokemiani asioita sijaisperheessä: matkustimme paljon perheenä ulkomaille ja vietimme aikaa kesämökillä. Sijaisvanhemmat myös mahdollistivat hevosharrastukseni ja muita lajeja.
13-vuotiaana elämäni romahti täysin, kun sijaisisäni sairastui vakavaan sairauteen ja hän menehtyi 54-vuotiaana. Minulta meni monta vuotta käsitellessäni kuolemaa, ja kaipaan häntä takaisin joka päivä. Edes biologisten vanhempieni kuolema ei ole tuntunut yhtä pahalta.
18-vuotiaana minulle anottiin jälkihuoltoa, kun en vielä pärjännyt omillani diagnoosini takia. Jälkihuoltoa sai tuolloin korkeintaan kolme vuotta, ja 21-vuotiaana muutin harjoittelemaan itsenäistymistä omaan asuntoon.
”Jos minua ei olisi sijoitettu lapsena sijaisperheeseen, en tiedä, mitä elämäni olisi nykyään ja missä olisin nyt.”
Maria Helminen
Nyt 30-vuotiaana minulla on edelleen hyvin läheiset välit sijaisperheeseeni. Isoin haaveeni oli pitkään, että saisin olla sijaisperheeni adoptiotytär. Sekin on nyt vihdoin virallista!
Jos minua ei olisi sijoitettu lapsena sijaisperheeseen, en tiedä, mitä elämäni olisi nykyään ja missä olisin nyt. Kuinka kauan olisin viettänyt laitoselämää? Olen monesti sanonut sijaisvanhemmilleni olevani ikuisesti kiitollinen, että he pelastivat minut ja kasvattivat minusta rohkean ja fiksun nuoren naisen.
Vaikeimmistakin lähtökohdista olevat lapset ansaitsevat turvallisen, rakastavan kodin, jossa voi elää tasapainoista elämää. Sijaiskoti mahdollistaa lapselle ehjän tulevaisuuden.
Sijaisvanhemmat ja sellaisiksi aikovat: olette tärkeitä ja arvokkaita!
Maria Helminen
lähihoitaja, sijaisperheessä varttunut
Piditkö lukemastasi? Julkaisemme pienen osan Perhehoito-lehden sisällöstä tällaisina maksuttomina verkkoartikkeleina. Lehden kaikki sisällöt saat luettavaksesi tilaamalla Perhehoito-lehden joko printtinä tai digitaalisena näköislehtenä. Samalla tuet Perhehoitoliiton toimintaa!
Avainsanat: jälkihuolto, kolumni, lastensuojelu, Maria Helminen, perhehoito, sijaishuolto, sijaisperheet, sijaisvanhemmuus