12.02.2025 / Perhehoito-​lehti

Muis­to­kir­joi­tus: Tiina Pitko 1965–2025

Pit­kä­ai­kai­nen per­he­hoi­don puo­les­ta­pu­hu­ja, äiti Tiina Pitko on kuol­lut. Hänet muis­te­taan pait­si per­he­hoi­ta­ja­na, myös per­he­hoi­ta­jien työ­noh­jaa­ja­na, men­to­ri­na ja ver­tais­ryh­mä­oh­jaa­ja­na. Auli Vii­ta­la muis­te­lee ys­tä­vään­sä läm­möl­lä.

Nainen katsoo kohti kameraa mustavalkoisessa lähikuvassa.
Kuva: Olga Pop­pius


Tiina Pitko kuoli 59-​vuotiaana 2.1.2025 Es­poos­sa pit­kään sai­ras­tet­tu­aan. Hän oli syn­ty­nyt Kok­ko­las­sa 15.2.1965.

Tiina Pitko oli kou­lu­tuk­sel­taan las­ten­hoi­ta­ja ja työs­ken­te­li päi­vä­ko­dis­sa, mutta var­si­nai­sen elä­män­työn­sä hän teki äi­ti­nä. Per­hee­seen kuu­lui viisi lasta, jois­ta osa oli itse teh­ty­jä ja osa saa­tu­ja. Li­säk­si rak­kai­ta oli­vat ly­hy­tai­kai­sem­mas­sa per­he­hoi­dos­sa ol­leet lap­set.

Tiina oli lap­ses­ta asti ollut lä­hei­nen ke­hi­tys­vam­mai­sen su­ku­lai­sen­sa Kal­len kans­sa. Siksi hän ei pe­län­nyt tart­tua haas­tee­seen, kun per­hee­seen eh­do­tet­tiin si­joi­tet­ta­vak­si eri­tyis­tä tukea tar­vit­se­via lap­sia. Hän pa­neu­tui Per­he­hoi­to­lii­ton toi­mis­saan­kin ky­sy­myk­siin, joita nousee esiin, jos lap­sel­la on ke­hi­tyk­sel­li­siä tai neu­ro­lo­gi­sia haas­tei­ta.

Työ­uran­sa lop­pu­puo­lel­la, kun oman per­heen lap­set oli­vat jo kou­lui­käi­siä tai van­hem­pia, Pitko toimi per­he­hoi­ta­jien työ­noh­jaa­ja­na, men­to­ri­na ja ver­tais­ryh­mä­oh­jaa­ja­na.

Hän iloit­si saa­mas­taan jat­koa­jas­taan ennen kaik­kea siksi, että ehti nähdä koko konk­ka­ron­kan ai­kui­si­na ja kuusi las­ten­las­taan.

Hän oli suuri tuki mo­nel­le si­jais­van­hem­mal­le; pu­he­lin soi eten­kin, kun tar­vit­tiin hen­kis­tä tukea ja kant­tia. Tii­nan vas­taus useim­piin pul­miin oli hyvä arki.

Ky­syin hä­nel­tä vain kolme päi­vää ennen kuo­le­maa, kuin­ka sel­viy­tyä siitä, että kaik­keen lap­sen elä­mäs­sä ei voi vai­kut­taa, vaik­ka kuin­ka tah­toi­si. Hän oli ki­pu­lääk­kei­den ja syö­vän vä­syt­tä­mä, mutta vas­ta­si kirk­kaas­ti: ”Kes­kit­ty­mäl­lä ar­keen.”

Voi tehdä yhden voi­lei­vän, lukea yhden il­ta­sa­dun, pitää het­ken kä­des­tä; voi tehdä sen, mitä voi tehdä.

”Siitä se sit­ten.”

Tiina Pitko jul­kai­si viime syk­sy­nä ko­koel­man no­vel­le­jaan ni­mel­lä Särö. Moni niis­tä kuvaa het­kiä, jois­sa perhe syn­tyy. ”En ha­lun­nut uu­teen ko­tiin. En halua pois tääl­tä”, poh­tii kol­me­vuo­tias ko­dis­sa, jossa hai­see uu­del­ta mutta saa paah­to­lei­pää il­ta­pa­lak­si. ”Jo­kai­nen ihol­la­ni vie­lä­kin”, hän kir­joit­ti lap­sis­taan.

Vaik­ka Tiina oli jo 12 vuo­den jäl­keen uu­pu­nut sai­ras­ta­maan, hän iloit­si saa­mas­taan jat­koa­jas­taan ennen kaik­kea siksi, että ehti nähdä koko konk­ka­ron­kan ai­kui­si­na ja kuusi las­ten­las­taan.

Tiina Pitko toimi Per­he­hoi­to­lii­ton hal­li­tuk­ses­sa vuo­si­na 2009–2015 ja usei­ta ker­to­ja liit­to­ko­kouk­sen pu­heen­joh­ta­ja­na. Hän oli myös Uu­den­maan Si­jais­per­heet ry:n pit­kä­ai­kai­nen ak­tii­vi.

Auli Vii­ta­la
Tiina Pit­kon ys­tä­vä.

Avain­sa­nat: , , , ,

Kom­men­toi ar­tik­ke­lia

Säh­kö­pos­tio­soi­tet­ta­si ei jul­kais­ta. Pa­kol­li­set ken­tät on mer­kit­ty *