Perhehoito tukee mielen toipumista
Karolina ja Riku Saarinen jatkavat yli 120-vuotista psykiatrisen perhehoidon perinnettä kuntoutujien kanssa itäisellä Uudellamaalla. Mielekäs arkitoiminta ja yhteisön tuki voivat kohentaa psyykkistä hyvinvointia merkittävästi, psykiatri Satu Määttä muistuttaa.
Teksti: Olli Koikkalainen
Kuvat: Linda Varoma
Pekka Suhonen köpöttelee kotipihansa poikki ja katoaa hetkeksi tallin uumeniin. Hetken kuluttua hän taluttaa pihalle silmäteränsä, 50-kuutioisen Vespa-skootterin. Eletään maaliskuuta, ja lähitiet ovat vielä osin jäässä. Suhonen on kuitenkin jo ehtinyt avata skootterikautensa.
– Kun ihan maaliskuun alussa oli hetken aikaa sulaa ja tarpeeksi lämmintä, kävin ajelemassa täällä Askolassa. Välillä ajan myös Porvooseen, hän kertoo.
71-vuotias Suhonen ja hänen skootterinsa ovat tuttu näky Itä-Uudenmaan maaseudulla Askolassa, noin 25 kilometrin päässä Porvoosta. Nykyisen menopelinsä hän hankki kolmisen vuotta sitten, kun edellisen mittariin oli kertynyt 12 000 ajokilometriä.
Vespa-ostoksilla Suhosen apuna on ollut Riku Saarinen, jonka äidin pitämään perhekotiin Askolaan Suhonen muutti vuonna 1984. Tämä mielenterveyskuntoutujille perhehoitoa tarjoava perhekoti toimii edelleen saman maatilan yhteydessä. Tilaa ja perhekotia pyörittävät tosin nykyään Riku ja hänen vaimonsa Karolina Saarinen.
Rikun vanhempien jäädessä eläkkeelle viitisentoista vuotta sitten myös perhekodin tulevaisuus oli vaakalaudalla. Muut asukkaat muuttivat muualle, mutta Pekka halusi mieluummin jäädä tuttuun ja turvalliseen kotiinsa.
– Pekalla oli aika iso kynnys muuttaa Helsinkiin, koska hänen olisi todennäköisesti pitänyt samalla luopua skootterista, Karolina kertoo.
”Meillä saa olla ja kulkea ihan vapaasti. Perhehoitoonhan ei kuulukaan, että ovia pidettäisiin lukossa. Ainoastaan lääkkeet ovat lukkojen takana.”
Perhehoitaja Riku Saarinen
Uusi sukupolvi päätti ottaa maatilan lisäksi hoidettavakseen myös Pekan. Vähitellen Saarisille alettiin tarjota myös lisää asukkaita, kun kuntoutujat lähiseudun perhekodeista ja Helsingin tukiasunnoista tarvitsivat tilapäistä asuinpaikkaa. Kun muutama väliaikaisasukas ei lopulta voinutkaan palata edelliseen kotiinsa, Saariset ilmoittivat, että nämä voivat muuttaa heille pysyvästi.
– Se ei ollut mitenkään itsestään selvä päätös, sillä onhan perhehoito aika sitovaa. Meillä oli täällä kuitenkin hyvät tilat valmiina asukkaiden käyttöön, ja minulle perhehoito on ollut lapsuudesta saakka luonteva osa arkea. Karolinahan ei ollut kuullutkaan perhehoidosta ennen kuin aloimme seurustella, mutta onneksi sain ”huijattua” hänet mukaan, Riku naurahtaa.
Vain lääkkeet kuuluvat lukkojen taakse
Pekka Suhonen sanoo viihtyvänsä hyvin Saaristen perhekodissa, jossa on asunut jo yli 40 vuotta. Ennen muuttoa tänne hän vietti 14 vuotta Sipoossa Nikkilän psykiatrisessa sairaalassa, johon hän päättyi jo alaikäisenä. Hän kertoo viettäneensä nuorena aikaa päihdeporukoissa ja sairastavansa skitsofreniaa.
– Join viinaa ja poltin hasista jo alle 15-vuotiaana. Kerran otin lsd:tä. Kun se ei tuntunut vaikuttavan mitenkään, otin aika ison annoksen. Sitten minut passitettiin Nikkilään. Olin aluksi suljetulla osastolla, myöhemmin sain olla vapaammin. Oli Nikkilässäkin parempi olla kuin huumeporukoissa, mutta perhekoti on sopivampi paikka, Suhonen kertoo.
Suhosen lisäksi perhekodissa asuu kaksi muuta aikuista kuntoutujaa. Kolmikolla on käytössään oma keittiö sekä oleskelu-, kylpyhuone- ja makuutilat.
Asuinrakennuksia ympäröivät laajat pellot. Reilun 200 hehtaarin viljelyalalla kasvaa kauraa, vehnää, ohraa, öljykasveja, papua ja pensasmustikkaa. Maanviljelyn ohella Riku tekee sivutoimisesti maanrakennustöitä. Perhehoidon päävastuu on Karolinalla, joka on koulutukseltaan suurtalouskokki.
Perhekodin päivärytmiin kuuluu, että Karolina laittaa asukkaille aamupalaa ja hoitaa aamulääkkeet. Hän huolehtii myös päiväruuista, pyykkäyksestä ja siivoamisesta sekä käy hoitamassa apteekki-, ostos-, lääkäri- ja laboratorioreissuja kuntoutujien kanssa.
Perhehoitajat ovat saaneet perehdytyksen asukkaiden lääkehuoltoon ja ensiapuun. Kiertävä sairaanhoitaja käy perhekodissa parin viikon välein, ja hänet tavoittaa myös puhelimitse.
Rikun vastuulla on pääasiassa asukkaiden iltapalasta ja -lääkkeistä huolehtiminen. Perhekodin arjessa on mukana myös pariskunnan 8-vuotias Väinö-poika.
– Väinö ei paljon hätkähdä, jos joku on vähän erilainen kuin muut. Hän on avoin kaikelle. Itsekin olen oppinut asukkailta paljon, muun muassa suomen kieltä, suomenruotsalainen Karolina sanoo.
”Minut passitettiin Nikkilään. Olin aluksi suljetulla osastolla, myöhemmin sain olla vapaammin. Oli Nikkilässäkin parempi olla kuin huumeporukoissa, mutta perhekoti on sopivampi paikka.”
Perhekodin asukas Pekka Suhonen
Pekan huoneesta löytyy tuliterä tv, ja hän käyttää paljon myös omaa tietokonettaan. Yhteisissä tiloissa on toinen tv, jonka ääressä kolmikko viettää aikaa iltaisin.
– Katselemme esimerkiksi Kauniita ja rohkeita, Midsomerin murhia ja Salattuja elämiä, Pekka listaa porukan yhteisiä suosikkeja.
Pekka auttelee myös tilan arjen pyörittämisessä. Hän esimerkiksi huolehtii osaltaan pannuhuoneesta ja lämmityksestä, tekee klapeja, kolaa lumia, haravoi ja kitkee rikkaruohoja.
Joka perjantai asukkaat viettävät omaa aikaa Porvoossa käyden kaupoilla tai kahvilla. Aiemmin he kulkivat sinne omatoimisesti bussilla. Se kävi kuitenkin liian hankalaksi sen jälkeen, kun liput siirtyivät älypuhelimeen; kaikilla kun ei ole omaa älypuhelinta tai osaamista sen käyttöön. Nykyään kuljettajana toimii Karolina.
Omaa vapautta Pekalle tuovat myös Vespa-ajelut. Pekan veli on kuollut, mutta jouluisin Pekka tapaa serkkuaan ja käy kesäisin tämän mökillä.
– Meillä saa olla ja kulkea ihan vapaasti. Perhehoitoonhan ei kuulukaan, että ovia pidettäisiin lukossa. Ainoastaan lääkkeet ovat lukkojen takana. Joskus olosuhteiden pakosta täytyi pitää myös jääkaappia öisin lukossa, kun eräs asukas oli niin kova syömään, että kaappi saattoi olla tyhjänä aamuisin, Riku kertoo.
Juttu jatkuu mainoksen alapuolella.
Mainos
Mainos päättyy
Perhehoidossa aikanaan satoja kuntoutujia
Psykiatrisella perhehoidolla on pitkä ja värikäs historia Helsingissä ja Itä-Uudellamaalla. Sen juuret juontavat ennen kaikkea Nikkilän psykiatriseen sairaalaan, jota Helsingin kaupunki pyöritti Sipoon Nikkilän kylässä vuosina 1914–1999.
Jo ennen Nikkilän sairaalan perustamista Helsinki alkoi vuonna 1901 ”antaa hoidokkeja elätteelle” sipoolaisiin maalaistaloihin, kuten perhehoitoon sijoittamista ja mielenterveyskuntoutujia kuvattiin tuon ajan termein. Vuodesta 1915 eteenpäin kuntoutujat ja perhehoitajat saivat arkensa tueksi Nikkilän sairaalan palveluita ja henkilökuntaa.
Perhehoito laajeni sairaalan lähiseuduilla vuosien mittaan tuntuvasti. Isoimmillaan toiminta oli 1960-luvulla, jolloin perhehoidossa oli yli 600 kuntoutujaa 175 perhekodissa. Samalla vuosikymmenellä alueen perhehoitajat perustivat Nikkilän sairaalan perhehoitokotien yhdistyksen. 1990-luvulla yhdistys vaihtoi nimensä Helsingin psykiatriset perhehoitajat ry:ksi ja liittyi Perhehoitoliittoon.
Perhehoidossa olevat kuntoutujat olivat vuosikymmenien ajan näkyvä osa Nikkilän ja lähiseutujen yhteisöä. He osallistuivat perhekotien arkeen jaksamisensa ja kykyjensä mukaan ja tutustuivat myös muihin kyläläisiin. Sosiaaliset kontaktit, säännöllinen elämänrytmi, mielekäs tekeminen ja toimiva ruokahuolto virkistävät usein niin mieltä kuin ruumistakin.
1960–70-luvuilla Sipoossa lapsuutensa eläneen Cecilia Granqvistin koti sijaitsi lähes näköetäisyydellä Nikkilän sairaalasta. Ensimmäiset kuntoutujat muuttivat heille Cecilian ollessa noin puolitoistavuotias.
Perhekodeissa sai tuolloin olla huomattavasti enemmän hoidettavia kuin nykyään: ison maalaistalon yläkerrassa asui seitsemän kuntoutujamiestä ja alakerrassa kolme naista. Jotkut Granqvistien asukkaista tekivät muun muassa navetta- ja klapihommia. Arjen lisäksi juhlat olivat yhteisiä; esimerkiksi joulua ja syntymäpäiviä vietettiin isolla porukalla.
– Varmasti lapsuuteni olisi ollut tylsempi ilman perhehoitoa! Leikittäjiä oli paljon. Pienenä siivoilin paljon yhdessä erään asukkaan kanssa. Kun äidin piti käydä välillä kaupassa, joku naisista saattoi katsoa sen aikaa perääni. Joku opetti minua pelaamaan pasianssia, ja erään kanssa pelasin usein sulkapalloa, Granqvist kertoo.
Helsingin perhehoitopäätökset ihmetyttävät
Mielenterveyskuntoutujien perhehoidolle on tyypillistä, että hoidettavat saattavat asua samoissa perheissä vuosikymmeniä. Perhehoitajuus on myös siirtynyt monessa perheessä sukupolvelta toiselle, toisinaan jopa neljänteen polveen saakka.
Cecilia Granqvistilla oli aikanaan toisenlaiset suunnitelmat. Valkolakin saatuaan hän luki itsensä ekonomiksi Hankenissa. Opiskeluaikanaan hän sijaisti usein äitiään perhekodissa. Ekonomin ura jäi lopulta kokonaan, kun hän otti äidin sairastuttua vetovastuun koko huushollista asukkaineen.
Granqvist toimii perhehoitajajana edelleen yli 35 vuoden jälkeen. Hoidettavana on enää yksi kuntoutuja, 77-vuotias Vesa, joka on ollut perheenjäsen jo yli 20 vuotta.
”Varmasti lapsuuteni olisi ollut tylsempi ilman perhehoitoa! Leikittäjiä oli paljon.”
Perhehoitaja Cecilia Granqvist
Psykiatrinen perhehoito ei ole kuitenkaan jatkumassa enää seuraaville sukupolville Itä-Uudellamaalla. Helsingin kaupunki lakkautti ensin Nikkilän sairaalan vuonna 1999. Muutama vuosi myöhemmin myös kuntoutujien perhehoitoa ruvettiin ajamaan systemaattisesti alas, koska sitä pidettiin vanhanaikaisena hoitomuotona.
Muutamat uudet perhehoitajat, kuten Riku ja Karolina Saarinen, saivat aloittaa toimintansa vielä alasajopäätöksen jälkeen 2010-luvun alussa. Enää uusia perhehoitajia ei oteta, eikä perhekoteihin sijoiteta uusia asukkaita. Nykyiset asukkaat saavat halutessaan jatkaa perhekodissaan tai muuttaa toiseen jo toiminnassa olevaan perhekotiin, jos perhehoitaja jää esimerkiksi eläkkeelle.
Myös monista perhekotien aiemmista palveluista, kuten kuljetuksista sekä kiertävästä lääkäristä ja toimintaterapeutista, on luovuttu. Muutama Saaristen ja Granqvistin kaltainen sitkeä sissi jatkaa silti edelleen: Itä-Uudellamaalla on jäljellä viisi perhekotia, joissa asuu yhteensä 12 kuntoutujaa. Toiminta on käynyt niin pieneksi, että myös omaa yhdistystä ollaan lopettelemassa.
Saariset eivät aio luovuttaa, vaan jatkavat perhehoitoa toistaiseksi. Tilaa olisi kuudelle hoidettavalle, mutta vain puolet paikoista on täynnä eikä lisää asukkaita ole siis luvassa.
– Se on sääli. Perhehoito on meille elämäntapa ja monelle kuntoutujalle hyvä hoitomuoto. Nyt kun iso osa tukipalveluistakin on ajettu alat, kustannukset koostuvat lähinnä hoitopalkkioista ja kulukorvauksista. Kustannukset eivät voi olla ainakaan isompia kuin kuntoutujien palvelutaloissa tai tukiasuntoissa, joissa saattaa olla henkilökuntaa ympäri vuorokauden, Riku Saarinen sanoo.
Saariset pohtivat kovasti, mitä he ryhtyvät tekemään siinä vaiheessa, kun viimeisetkin kuntoutujat lähtevät heiltä. Myös Cecilia Granqvist valmistautuu jo uuteen aikakauteen. Hän harkitsee siirtymistä ikäihmisten perhehoitajaksi.
– Se on yksi vaihtoehto. Aloitin maaliskuussa ennakkovalmennuksen. Voisin hoitaa ikäihmisiä vaikkapa muutaman vuorokauden jaksoina, kun omaishoitajat tarvitsevat vapaata, hän pohtii.
Perhehoidossa voi harjoitella itsenäistä elämää
Vaikka mielenterveyskuntoutujien perinteinen, pitkäkestoinen perhehoito on loppumassa Helsingin suunnalla, sitä on edelleen tarjolla siellä täällä ympäri Suomea, esimerkiksi Pohjois-Karjalassa.
Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen psykiatrisen kuntoutuksen apulaisylilääkäri, psykiatri Satu Määttä on ollut todistamassa perhehoidon positiivisia vaikutuksia kuntoutujiin jo yli kymmenen vuoden ajan. Hänen nähdäkseen mielenterveyskuntoutujen toimintakyky voi kohentua perhehoidossa parhaimmillaan yhtä hyvin kuin tehostetussa palveluasumisessa.
Määtän mukaan onnistuneen perhehoidon lähtökohtana on, että esimerkiksi skitsofreniaa sairastavalla ihmisellä sairauden akuutti vaihe on ohitettu, oireet ovat vakiintuneet ja lääkitys on kohdallaan. Kuntoutuja ei saa olla aggressiivinen tai väkivaltainen, ja hänen täytyy olla avoin ajatukselle asua muiden ihmisten kanssa.
Määttä toivoo, että kuntoutujille olisi tarjolla perhehoitoa jatkossakin ja että perhekoteja perustettaisiin enemmän myös taajama-alueille ja lähemmäs muita palveluita. Tämä voisi helpottaa esimerkiksi laitoshoidossa olleiden kuntoutujien asteittaista siirtymää perhehoidon kautta kohti itsenäistä elämää.
– Mielekäs arkitoiminta ja yhteisön tuki voivat parantaa psyykkistä hyvinvointia todella paljon. Esimerkiksi nuorelle kuntoutujalle voisi rakentaa polkua, jossa hän olisi perhehoidossa ensin kokoaikaisesti ja myöhemmin tarvittaessa lyhyinä jaksoina, Määttä sanoo.
perhehoitojaksoista tukea jälkihuoltonuorille
Mielenterveyden haasteiden kanssa kipuilu on arkipäivää paitsi aikuisten perhehoitajille, myös monille lasten ja nuorten sijaisvanhemmille.
– Aika usein se menee niin, ettei sijaisvanhempi tiedä vielä lapsen tai nuoren pitkäaikaisen sijoituksen alkaessa, että hänestä tuleekin jossain vaiheessa mielenterveyden haasteista kärsivän nuoren tärkeä tukija. Lapsuuden traumat voivat alkaa oireilla vasta vuosien päästä, Stiina Hänninen sanoo.
Hänninen on toiminut parikymmentä vuotta lastensuojelun perhehoitajana sekä pitkään myös perhehoitajien mentorina ja työnohjaajana. Vuosien varrella hän on joutunut toisinaan pohtimaan, voidaanko lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyviin pulmiin vastata perhehoidolla.
Joskus nuoren oireilu voi olla niin voimakasta, että perhehoito pitää keskeyttää. Jos nuori ja perhehoitaja taas ovat kiintyneet toisiinsa riittävästi, perhehoitajasta ja sijaisperheen tuomasta muusta turvasta voi olla merkittävää apua mielenterveytensä kanssa kipuilevalle nuorelle. Joissain tapauksissa perhehoitaja voi tukea nuorta myös tämän täytettyä 18 ja siirryttyä jälkihuoltoon.
– Jälkihuoltonuori voisi asua vaikkapa kolme viikkoa omillaan ja tulla viikoksi tuttuun sijaisperheeseen. Siellä voitaisiin syödä hyvin, jakaa tulevien viikkojen lääkkeet valmiiksi dosetteihin tai hoitaa yhdessä nettipankkiasioita ja täyttää Kelan lomakkeita. Tällaiset perhehoitojaksot pitää myös huomioida tarkasti, kun määritellään hoitopalkkioita, kulukorvauksia ja perhehoidettavien kokonaismäärää, Hänninen miettii.
Perhehoito voi sopia mielenterveyskuntoutujalle
- joka ei tarvitse laitoshoitoa, mutta kylläkin ympärivuorokautista tukea
- jolle muut asumispalvelut ovat osoittautuneet soveltumattomiksi
- jolla on päihdetausta tai peliriippuvuus
- jolla lääkehoito ei itsenäisesti onnistu
- joka tarvitsee tukea arjenhallintaansa ja vuorokausirytmiinsä
- joka on selviytynyt kotioloissa mutta menettänyt läheisen henkilön tuen
- jolla on psykogeriatrisia tarpeita mutta on fyysisesti suhteellisen hyväkuntoinen
- jolla on muistiin liittyviä haasteita
- joka hyötyisi pienestä yksiköstä tai perhekodin ympäristön tarjoamista mahdollisuuksista
- joka on omaishoidossa ja tarvitsee tilapäishoitoa omaishoitajan vapaan ajaksi
- joka hyötyisi omaan kotiinsa saamastaan osavuorokautisesta perhehoidosta
- joka on oikeutettu saamaan tukea lastensuojelun perhehoidon jälkihuoltona
- Lue lisää mielenterveyskuntoutujien perhehoidosta.
Piditkö lukemastasi? Julkaisemme pienen osan Perhehoito-lehden sisällöstä tällaisina maksuttomina verkkoartikkeleina. Lehden kaikki sisällöt saat luettavaksesi tilaamalla Perhehoito-lehden joko printtinä tai digitaalisena näköislehtenä. Samalla tuet Perhehoitoliiton toimintaa!
Avainsanat: Helsingin psykiatriset perhehoitajat, Itä-Uusimaa, jälkihuolto, kuntoutujat, mielenterveys, mielenterveystoipujien perhehoito, perhehoitajat, perhehoito, Perhehoito-lehti, perhekoti, psykiatrinen perhehoito